Onneks en ole ahdistuvaista sorttia oleva homo sapiens. Tänään kummiskin rupes vähän tuntumaan siltä täällä pimeän talven keskellä.
Oltiin ajelemassa kohti opiskelupaikkaa, Keimostaadia(mä taisin tekasta tälle maaseudulle sen nimityksen. :D) Kun kuulin tulevani opiskelemaan kyseiseen paikkaan olin jo valmiiks naama norsunalapäällä edes näkemättä koko kylää. Jotenka Pohojammaa ja minä ei sovita samaan yhtälöön. Koulun alettua ahdistus kaikkosi jonnekkin, mutta jostain kummasta se taas ponnahti esille. Tunnustelin vähän syytä moiseen oloon ja löytyhän se sieltä: Nyt on aika vaihtaa maisemaa.
Oon aika juureton ihminen. En oikeen osaa sanoo, että joku paikka olisi mun "koti". Tällänen tuntemus johtunee siitä, että oon muuttanu tämän tästä elämäni ekalla puoliskolla. Kyseisä tapahtumia on kertyny jo 9 kpl ja tuntuu taas siltä, että olisin yhden tarpeessa... Tällänen liikkuvuus ei luo tukevaa pohjaa oikeen varmaan millekkään, mutta tämä on mun vapauteni. Mutta ei ihmisestä, joka on viettäny lapsuutensa muuttolaatikossa, voi odottaa tulevan yhtä kotikeskeinen kuin muista. Mun kotini on siinä, ettei mulla ole vakituista paikkaa, eikä mulla ole syytä jämähtää johonkin. Tällä kertaa mun veri vetää ulkomaille.
Saas nähdä kirjottelenko blogia pian etelän auringossa... :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti